9. VAALIKAMPPAILU

Puolueiden ehdokkaat ja muut agitaattorit ja "rakuraattorit" kiersivät vaalipiireissään erilaisissa kansankokouksissa ja iltamissa esittelemässä ja kehumassa omien puolueidensa vaaliohjelmia ja samalla haukkumassa kilpailevien puolueiden ohjelmia ja tavoitteita. Värikäs ja ilmeisesti jossain määrin todellisuuspohjainen kuvaus tällaisesta kokouksesta on Kiannon romaanissa Punainen Viiva.

Paasikivi kertoi muistelmissaan vaalikamppailusta seuraavaa:

"Omasta puolestani liikuin syksyllä 1906 ja alkukuukausina 1907 useimmissa Satakunnan kunnissa poliittista valistusta levittämässä. Satakunnan pääkaupungissa Porissa pidettiin sekä silloin että myöhemmin suuria koko vaalipiirin kokouksia, joihin Satakunnan maanviljelijät lukuisasti kerääntyivät... Porilaiset kertoivat, miten eräs satakuntalainen nuori isäntämies, innokas puolueemme kannattaja, käytti useampia viikkoja mieskohtaiseen vaalitoimintaan. Hän ajoi reessä ympäri vaalipiiriä ja kun tuli joku vastaan, pysäytti hevosen ja alkoi valistaa vastaantulijaa. Hevonen on, kuten tunnettu, viisas eläin, ja niin Polle pian ymmärsi asian ja aina kun joku ihminen tuli tiellä vastaan, itsestään seisahtui. Mutta Polle ei huomannut, milloin vaalit oli pidetty, vaan vielä jälkeenkin päin jonkun vastaan tullessa aina itsepintaisesti seisahtui ja heitti taakseen isännälleen silmäyksen, joka sisälsi: "Eikö ruveta agiteeraamaan?". Isännällä oli eri puuha saada Polle ymmärtämään, että vaalit olivat ohi ja agitaatio loppunut".

Vaikka vaalijärjestelmä olikin sellainen, jossa äänestäjä äänesti ensisijassa kolmen ehdokkaan ehdokaslistaa eikä yksittäistä ehdokasta, ehdokkaat kuitenkin kampanjoivat myös henkilökohtaisesti ja laativat omia vaalimainoksiaan.

• Suomalaisen puolueen ehdokkaan Hedvig Gebhardtin vaalimainos.

Vaalikamppailu saikin kansalaiset liikkeelle, "pohjakerroksia myöten", kuten Paasikivi asian ilmaisi. Odotukset ja toiveet, erityisesti köyhän väestönosan keskuudessa olivat korkealla, usein jopa liiankin korkealla. Ja kun muutosta elioloihin ei sitten vaalien jälkeen tapahtunutkaan, oli pettymys sitä suurempi. Kianto kuvasi tätä Punaisessa viivassa sinänsä osuvasti, vaikkakin kirjailijan vapaudella ilmeisen liioitellusti:

Odotuksia:
"Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulewan maaliskuun 15. päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen"...

Agitaatiota:
"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin werot poistetaan! Wanhuuden eläkkeet warataan! Wirka-miehet, tyhjäntoimittajat, wähennetään Tuhansien markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto ja walistus lewitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan! Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"

Pettymys:
"Punainen wiiwa? eiwätkö siellä lienekkään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänve-rellä vedetty? Piti tulla tuossa tuokiossa walkeat leiwät ja walkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuwakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit wilussa värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punawiiwan perässä - miksi ei tullutkaan? Tulee jahka joutuu? Tulee - ei tulekkaan?"