Äänestyslippu eli vaalilippu oli suuri lakana, johon oli merkitty kaikki asianomaisen vaalipiirin valitsijayhdistykset kaikkine ehdokkaineen ja puoluetunnuksineen. Mitä enemmän valitsijayhdistyksiä ja ehdokkaita vaalipiirissä oli, sitä suurempi vaalilippu oli. Vaalilippuun oli jätetty myös ns. tyhjä paikka, johon äänestäjä sai kirjoittaa keiden tahansa henkilöiden nimet, joita hän halusi äänestää. Näiden ei siis tarvinnut olla edes asetettuja ehdokkaita, joten äänestäjällä oli mahdollisuus niin halutessaan muodostaa kokonaan uusi valitsijayhdistys. Tyhjää paikkaa käytettiin myös silloin, jos äänestäjä äänesti otteella toisessa vaalipiirissä: tällöin hän kirjoitti tyhjään kohtaan oman vaalipiirinsä sen valitsijayhdistyksen ehdokkaat, joita halusi äänestää.
Äänestäjän tehtävänä oli merkitä äänestyspaikalla olleella punakynällä viiva vaalilippuun sen valitsijayhdistyksen kohdalle, jonka ehdokkaita hän halusi äänestää. Tällä tavoin hän antoi ehdokaslistassa ensimmäiseksi sijoitetulle ehdokkaalle yhden äänen, listassa toisena olevalle puoli ääntä ja listassa kolmantena olevalle yhden kolmasosa ääntä. Jokaisella äänestäjällä oli siis käytössään 1,83 ääntä.
Äänestäjällä oli kuitenkin myös mahdollisuus muuttaa valitsijayhdistyksen ehdokaslistan järjestystä. Hän saattoi esimerkiksi asettaa listaan kolmanneksi sijoitetun ehdokkaan ensimmäiseksi, ensimmäisen ehdokkaan toiseksi ja toisen ehdokkaan kolmanneksi. Tätä varten hänen tuli, punaisen viivan vetämisen lisäksi, merkitä kolmanneksi sijoitetun ehdokkaan kohdalle numero 1 ja ensimmäiseksi sijoitetun ehdokkaan kohdalle numero 2.
Äänestäjän kolmas vaihtoehto oli kirjoittaa kokonaan oma ehdokaslistansa vaalilipussa olleeseen tyhjään kohtaan.
Suurin osa äänestäjistä äänesti helpoimmalla tavalla eli merkitsemällä punaisen viivan ehdokaslistan kohdalle muuttamatta ehdokkaiden järjestystä. Tilastoja asiasta ei ole, mutta listoja lienee muutettu melko vähäisessä määrin. Myös itse kirjoitetut listat olivat harvinaisia.
Hermanssonin komitea ehdotti, että äänestysmerkintä vaalilippuun tehtäisiin punaisella kynällä, koska se helpottaisi äänten laskentaa. Komiteassa kuitenkin keskusteltiin myös tavallisen kynän käyttämisestä, mutta tällöin jäsen Schybergson oli todennut: "Tämä laki on niin radikaalinen, että punainen väri siihen erinomaisesti soveltuu". Niinpä "punainen viiva" tuli myös vaalilakiin ja säilyi siellä vuoteen 1935 asti, jolloin määräys punaisesta kynästä poistettiin.
Punainen viiva vedettiin vaalisalaisuus säilyttäen. Vaalilaissa käytännön järjestelyt kuitenkin tältä osin jätettiin avoimiksi: "Erittäinkin tulee siitä olla huolta pidetty, että valitsija saattaa täysin säilyttämällä vaalisalaisuuden vaalilippuunsa merkitä, miten hän äänestää, ja että tätä varten tarpeelliset apuneuvot ovat saatavissa".
Monissa paikoissa käytettiin "suojalaitetta", joka asetettiin esimerkiksi pöydälle siten, että muodostui nykyistä äänestyskoppia vastaava rakennelma. Myös varta vasten tehtyjä äänestyskoppeja oli käytössä. Koppia kutsuttiin myös "karsinaksi" tai "pulpetiksi". Joissain paikoissa äänestysmerkintä taas tehtiin erillisessä huoneessa.
Niitä äänestäjiä varten, joille äänestysmerkinnän tekeminen oli syystä tai toisesta hankalaa, oli äänestyspaikalla erityinen vaaliavustaja, joka auttoi merkinnän tekemisessä. Avustajan tuli "tunnollisesti täyttää valitsijan osotukset kuin myös pitää salassa vaalitoimituksessa saamansa tiedot".
Äänestysmerkintänsä jälkeen äänestäjä taittoi vaalilipun kokoon vaalisalaisuuden säilyttämiseksi ja palasi vaalilautakunnan luo, jossa äänestyslippu leimattiin. Sen jälkeen äänestäjä itse pudotti lipun vaaliuurnaan. Vaaliuurnat olivat koko maassa samanlaisia metallisia uurnia, jotka senaatin oikeustoimituskunta oli keskitetysti valmistuttanut ja lähettänyt vaalilautakunnille.
Vuoden 1907 eduskuntavaalien äänestyspaikoilla järjestettiin myös ensimmäinen vaalikeräys. Lue lisää.
Vaalilippu ja punainen viiva.
